Tunnelmamusiikkia: Hanna Pakarinen – Fearless (luku nimetty tämän mukaan) ja hieman enemmän nimenomaan tunnelmamusiikin puolelle menevää: World of Warcraft Soundtrack – A Call to Arms

*****

Luku kaksitoista
Doesn’t Matter What You Say, I’m Fearless


Gaara puri hampaitaan yhteen.

Miten yksi kolhu saattoi rajoittaa häntä noin paljon? Miksi hänet pakotettiin aloilleen yhden ainoan päävamman vuoksi? Miksei hänen annettu auttaa Temarin etsinnässä?

Tämä oli väärin.
Tämä ei käynyt laatuun.
Tämä oli mielenvikaista.

Ja tämä holhoaminen loppuisi tasan nyt.

Khah. Huopa putosi Gaaran rinnan päältä, kun hän nousi istumaan. Hänen päätään ympäröivän siteen päät tarttuivat tuuleen ja lepattivat sen mukana. Punapää ei ollut tajuttomuudesta heräämisensä jälkeen saanut ollenkaan nousta vaakatasosta ylös, ja hän käyttikin hetken pieneen tuumailuun ja ympäristön tarkasteluun. Juurikaan uutta informaatiota hän ei saanut: oli aavikkolakeudet, pystysuora kallio ja pikkuruisten tähtien täplittämä yö. Jotain ennen näkemätöntä toki oli, nimittäin hiipuva nuotio ja kasa unta tuhisevia konohalaisninjoja ynnä Kankurou. Siinä he vetelivät iloisesti unta naamariinsa tietämättä, että päävammapotilas oli kielloista huolimatta liikkeellä.

No, yksi konohalainen huomasi Gaaran liikehdinnän.
”G-Gaara-san?”

Gaara käänsi terävästi päätään (niskaa vihlaisi) ja huomasi sen saman vanhan Hyuugan, Hinata taisi olla se nimi. Tyttö katsoi suurin silmin hänen suuntaansa. Punapää käänsi torsoaankin kohti empivän ja epätietoisen näköistä Hyuugaa ja lukitsi tanukisilmänsä tähän.

”E-eikö teidän p-pitäisi… oih!”

Shah! Huopa lähti kokonaan Gaaran päältä, ja hän vääntäytyi tunnottomin jaloin ylös. Hinata mykistyi silkasta äimistyksestä. Punapää oli ollut niin kauan aloillaan. Tuf, tuf, tuf… Gaara askelsi muutaman askeleen paikallaan verrytelläkseen jalkojaan ja pyyhki maastoa pistävillä vaaleanturkooseilla silmillään. Sitten hän kumartui alas ja painoi molemmat kätensä hiekkaan. Hän keskittyi…

Sshhhhhuuutth!

Lähiympäristön hiekka kerääntyi kokoon, pakkaantui tiiviiksi. Hiekkamuodostelman muoto hahmottui tuota pikaa: se oli kalebassi. Gaara oli luonut itselleen uuden, kookkaan kalebassin hiekasta, sillä hän oli joutunut hajottamaan vanhan kalebassinsa hiekaksi taistellessaan Ichimaiiwaa vastaan. Ja vaikka kalebassi olikin noin valtava, hän kiikutti sen käsissään takaisin sinne, missä hän oli nukkunut. Tuf. Kalebassi tumahti jälleen hiekkaan, ja sitten seurasi lisää haravointia katseella. Gaara poimi päätukien virkaa toimittaneiden reppujen vierestä tavaroita, joita hän tunnisti omikseen ja joita joku oli kiltisti kerännyt siihen: eväitä, selviytymisvälineitä, ohut huopa, aseita. Hän sitoi tavaroitaan kiinni kalebassiinsa.

”Gaara-san…?”

Punapää nosti lopulta kalebassin pystyyn ja keskitti katseensa ympärillään olevaan hiekkaan. Alkoi kuulua vaimeaa suhinaa, miltei kuin käärmeen sihinää. Ohuet, nauhamaiset hiekkanorot sukelsivat ilmaan hiekkapatjasta ja luikersivat sisään saviseen pulloon. Hiljainen rapina vain kumisi kalebassin sisuksissa. Ääni voimistui, kun hiekkanorot pian paksuuntuivat ja alkoivat rahista voimakkaammin. Tuota pikaa Gaaran savipullo oli taas täynnä – ladattu taisteluvalmiuteen.

”M-mitä te teette?”

Tum. Hiekkaleijutuksen, suuren nahkahihnansa ja melkein valkean olkanauhansa turvin Gaara ripusti kalebassinsa jälleen selkäänsä. Kalebassi oli niin iso ja raskastekoinen, että harva olisi äkkiä uskonut Gaaran edes kykenevän kantamaan selässään noin isoa järkälettä. Eipä punapää olisi siihen pystynytkään, jos astian kyydissä olisi ollut muuta kuin hiekkaa: hän kevitti hiekkansa avulla savipulloa samaan tapaan kuin helium kevitti ilmapalloa. Se vei hiukan chakraa mutta vähensi kummasti fyysistä työtä. Gaara itse oli ruumiillisesti oikeastaan varsin heppoinen tapaus.

Shhshhshhhshhh…! Vikkelät mutta laahaavat askeleet suhisivat hiekassa Gaaran saadessa seuraa. ”G-Gaara-san, pyydän, e-ette te voi –”

Gaara soi tiukan katseensa Hinataan, joka puolestaan pysähtyi ja vaikeni saman tien. Tämän jälkeen Gaara puhui monotonisen selkeällä äänellä kuin mielenvikaiselle: ”Jos te konohalaiset ette laita tikkua ristiin Temarin etsinnässä, minä menen itse etsimään hänet.”

”Gaara-s-san, S-Shikamaru-kunhan sanoi –”

”Tässä tilanteessa viivyttely on sama asia kuin asian hoitamatta jättäminen”, Gaara sähisi uhkaavalla äänellä pitäen päätään matalalla. Olemus toi helposti mieleen hyökkäykseen valmistautuvan kobran. ”En aio hukata hetkeäkään Temarin pelastamiseksi. En tiedä miten teillä Konohassa nämä asiat hoidetaan, mutta Hiekkakylässä tällaiset tilanteet otetaan vakavasti. Vakavasti. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”

Hinata ei pukahtanutkaan, tuijotti vain kauhusta ja epätietoisuudesta levinnein silmin Gaaraa.
”Joten: minä menen itse hakemaan Temarin, kun täältä ei kerran tunnu apua löytyvän.”
”Mutta Gaara-san…! Tehän olette h-heikossa –”

Juuri silloin Gaaran päässä niksahti.  Kämmen avautui, ja sormet kouraisivat terävästi ilmaan nyrkkiin.
Shhhuoooosh!!

Hinata ei ehtinyt väistää, vaan hän sai vain tuijottaa, kun hiekkamassa hänen ympärillään roihahti ja iskeytyi kuormakaupalla häneen ympärilleen. Hän oli kiljaista kovaan ääneen, mutta hiekka iskeytyi myös hänen suunsa eteen ja vaimensi hänet tehokkaasti. Nyt hän oli kuin hiekkaisessa koteluossa, ja vain hänen violetinmustat hiuksensa ja kasvojen yläpuolisko pilkistivät hiekan seasta.


***


Kylmä kauhu ryöpsähti väkivalloin Hinataan. Tyttö oli jo kertaalleen saanut todistaa sivusta, miten Gaara oli napannut itseään ärsyttäneen shinobin juuri näin hiekkaan… ja sitten… runts. Ja se rankka veren sade… Oliko Gaara loukannut päänsä niin pahasti että tekisi sen saman uudelleen? Hinatalle?!

Siltä ei onneksi näyttänyt. Gaara kyllä piti Hinatan tiukasti hiekassa, mutta sen jatkoksi hän vain mulkaisi tyttöä ja lausahti: ”Pääset kyllä siitä irti, kunhan olen kulkenut ensin kyllin kauas täältä.”

Hinata ei tiennyt, oliko nyt paikka pökertyä kauhusta vai helpotuksesta. Taisi olla paras olla ollenkaan pyörtymättä.

”Mutta anna olla vihoviimeinen kerta kun sanot minua heikoksi”, hiekkapoika sihisi lopuksi ja silmäisi terävän tuimasti tyttöön. ”Minä, Aavikon Gaara, olen kyllin vahva pelastamaan Temarin. Minä uskon voivani tehdä sen, ja siksi minä kykenen siihen.”

Nuo sanat olivat kuin Narutolta, mutta se ei juuri sillä hetkellä Hinataa lohduttanut. Hiekka puristi häntä joka puolelta, kuin hänet olisi haudattu valtavan, raskaan lumikasan alle. Entä jos Gaara ei olisikaan varovainen… mitä jos jokin Hinatan raajoista murtuisi silkkaa pojan huolimattomuutta?

Gaara käänsi katseensa taas ja lähti suuri savipullo selässään kävelemään kohti aavikon lakeuksia. Pääsiteen hännät liehuivat tuulessa…
Tums, tums, tums, tums… tu-romps!

Gaaran viimeisin askel oli todella hutera, niin hutera, että koko poika romahti taittunein polvin ja henkeään haukkoen maahan. Tuff!
’Gaara-san!’ Hinata huusi äänettä.


***


Päätään pidellen ja tuskaisasti irvistäen Gaara kääntyi kyljelleen hiekalle. Ruumis käpertyi sikiöasentoon, päätä huimasi, viiltävä kipu huumasi, kuin aivot olisi juuri räjäytetty palasiksi. Punapää haukkoi voimallisesti henkeä, yski…

”G-guogh!”
Ropi ropi…

Tahmainen ja erittäin epämääräisen näköinen laatta levisi hiekalle. Gaaran päässä heitti niin pahasti, ettei edes edellispäivän ruoka pysynyt hänen sisässään. Hän saattoi erottaa jopa pelkän kuun loisteessa niiden kuivattujen ja nyt puoliksi sulaneiden viikunoiden tummat muodot hiekassa. Onneksi senkertainen kohtaus rajoittui vain yhteen yökkäisyyn. Nyt suussa uhosi oksettava, karvas maku, ja olo oli moninkertaisesti pahempi kuin aiemmin.

Gaara huohotti kyljellään ja yritti punnertaa takaisin ylös. Pää kuitenkin harasi vastaan, mutta punapää ei ollut aikeissa luovuttaa moiselle kehon oikuttelulle. Häntä ei saisi estettyä lähtemästä pelastusretkelle, vaikka kaikki hänen raajansa hakattaisiin irti ruumiista. Nyt jo aivot tuntuivat olevan irti: tuntui siltä kuin aivot olisi pistetty pesukoneen teholinkoukseen, jossa olisi ollut mukana kourallinen rautanauloja.


***


Rho-homps!

Gaara ei huonovointisuudeltaan kyennyt enää pitelemään koossa hiekkaa Hinatan ympärillä, vaan hiekkamassa romahti alas ja Hyuuga pääsi salamannopeasti vapaaksi. Vielä salamannopeammin hän kiiruhti parin metrin päähän maassa kyhjöttävästä Gaarasta.

”Gaara-san…! O-oletteko kunnossa?”

Vastaukseksi kysymykseensä Hinata sai vastaansa murhaavan katseen maanpinnan tasolta. Nousuyritysasennosta päätellen Gaaran pää tuntui painavan ainakin tonnin: yläruumis ja toinen hartia olivat koholla, pää taas tiukasti maassa. Lopulta poika onnistui jotenkuten vetämään itsen sykkyräiseen asentoon, jossa hän piti polviaan tiiviisti koukistettuina ja makasi torsollaan reisiensä päällä. Verenpunaiset hiukset sotkeutuivat yhä hiekkaan. Aavikkojen poika näytti kaikkea muuta kuin hyvinvoivalta, eikä pistävänhajuinen oksennuslaatta parantanut vaikutelmaa.

”…v-voinko auttaa teitä j-jotenkin?”
”Häivy”, Gaara kähähti.
”Mutta t-t-te ette n-näytä olevan hyvässä k-kunnossa, Gaara-san. Jos a-auttaisin teidät…”

Hinata perui aikeensa heti kun huomasi Gaaran vihaisen katseen.

Hiekkakyläläinen oli näemmä todellakin loukannut päänsä hyvin pahasti. Kuka tahansa olisi Shikamarun perustelujen jälkeen ymmärtänyt, miten vaarallista olisi mennä yksin Ichimaiiwaa vastaan. Gaaralla oli itsepäisyys paisunut päävamman myötä moninkertaisiin mittoihin. Ja mitä Hinata tiesi, myös tuo pahoinvointi oli liitoksissa päävammaan…

”Gaara-s-san, teidän p-p-pitäisi mennä takaisin l-lepäämään.”

Hiekkapojan pää nytkähti terävästi, kuin ärtymyksestä, mikä saattoi Hyuuga-klaanin perillisen taas varpailleen. Pää kuitenkin romahti taas alas, ja kasvot vääntyvät irveeseen.

”Autanko t-teidät…”
”Jätä minut rauhaan.”
Mutta Hinata ei jättänyt.

Tap, tap, tap, tap, tap, tumps! Kuu heitti lyhyenlännän tytön varjon Gaaran päälle ja kätki aavikon pojan hetkeksi mustuuteen. Hinata asetti kätensä pojan otsalle ja tunsi tämän värähtävän inhosta. ”Teillä on k-kova kuume”, tyttö totesi epätavallisen vähän änkyttäen.

”Olen täysin kunnossa.”
”Ettekä o-ole.”
”Haastatko riitaa?”
Hinata puisti päätään.

Gaara, ilmeisesti hieman voimia keränneenä, tempaisi itsensä vihaisesti Hinatan otteen alta ja nousi istumaan. Punapäällä ei ilmeisesti ollut vieläkään tasapainot kohdillaan: hän tuijotti pitkään hiekkaan ennen kuin sai suoristettua kaulansa ja nostettua päänsä. Hän puuskahti voimallisesti.

”Te konohalaiset olette itsepäisiä”, hän mutisi. ”Mutta minä aion olla teitä vielä itsepäisempi.” Gaaran senhetkinen räsynukkemainen istuma-asento ei kuitenkaan vakuuttanut Hinataa.
”Gaara-san, mutta p-päänne…”

Gaara katsoi Hyuugaan. Ilmeisesti punapää ei jaksanut enää näyttää kiukkuiselta, kun kerran silmät eivät näyttäneet enää niin pistäviltä. Katse oli kuitenkin tiukka – ja väsynyt?

”Hyuuga”, Gaara sanoi sitten. Hän kuulosti yhä hieman ärtyneeltä mutta ei enää rähisevältä. Pikemminkin ääni muistutti aikuista, joka yritti ties kuinka monennen kerran selittää jotakin vaikeaa asiaa lapselle. Joka tapauksessa Gaara jatkoi: ”Temari on sisareni. Minä en voi jättää häntä noin vain. En yksinkertaisesti voi, vaikka minun pitäisi mennä lihamyllystä läpi sen vuoksi.”

Hinata tuijotti.

Punapää käänsi katseensa taas toisaalle. ”Viimeisen kolmentoista vuoden ajan”, hän lausui ilmeettömällä äänellä, ”Temari ja Kankurou ovat huolehtineet minusta, vaikka he pelkäsivät kuollakseen Shukakua sisälläni. Kankurou itse asiassa inhosi minua, koska olen ikäni puolesta täysi kakara hänen silmissään, mutta Temarilla ei ollut käsittääkseni vastaavia tunteita.”

Gaara piti tauon, ikään kuin odottaakseen kysymystä Hinatalta, ja kun kysymystä ei kuulunut, hän jatkoi itse: ”Itse asiassa… uskon, että juuri Temari on ollut ainoa ihminen, joka on todella välittänyt koko ikäni minusta, ei vain siitä, olisinko kykenevä suojelemaan Hiekkakylää vai en. Isosiskon velvollisuutta, sääliä, omatuntoa, ehkä se oli jotain niistä. Mutta pahinta tässä on se, etten ole koskaan maksanut sitä takaisin. En ole tuskin koskaan kiittänyt Temaria tai Kankurouta mistään – huomattavasti useammin olen uhannut tappaa heidät, kun he ärsyttivät minua läsnäolollaan.”

Hyuuga ei vieläkään sanonut mitään, kuunteli vain ja yritti saada pureskeltua kaiken tiedon mitä tarjottiin.

Gaara nosti katseensa nyt horisonttiin. ”Ainut vaihtoehto, mitä voin siis nyt tehdä mielenrauhani pelastamiseksi, on mennä pelastamaan Temari. Muuten menen sekaisin – vielä pahemmin sekaisin kuin Shukaku koskaan.”

Tump. Tap, tap, tap, tap…
Gaara nousi uudelleen ylös ja lähti jatkamaan matkaansa hieman hoipahtelevin askelin.

Hinatan katse oli lukittunut aavikoiden pojan selkään.
Ja ajatukset tämän sanoihin.

’Mitä Neji-niisan on minulle? Hänkin oli katkera ja vihainen, kunnes Naruto-kun puhui hänelle. Sitä ennen Neji-niisan on ollut minulle pelottava serkku… serkku, joka vihasi päähaaraa ja eritoten minua. Mutta sitten, myöhemmin, hän alkoi olla ystävällisempi minulle ja ottaa jopa isältä oppitunteja Juukenissa. Pelkään Neji-niisania yhä, ainakin vähän… mutta olen aina ollut myös vähän surullinen hänen vuokseen. En kuitenkaan koskaan lohduttanut häntä, koska pelkäsin että hän ei piittaa, ja toisaalta uskoin hänen olevan jo muutenkin vahva.’

Hinatan pää laskeutui.
’Minä olen ollut aina vain taka-alalla tekemättä mitään… ja nyt Neji-niisan on pulassa, enkä voi tehdä mitään. En kerrassaan mitään…’
”Yh… nyyh… ah… nyyh…”


***


Gaara käänsi kulma kohollaan katseensa kuullessaan nyyhkytystä takaansa. Itkijäksi paljastui Hyuuga.
’Mitä HÄN tässä itkee?’

Mutta totta se oli. Hyuuga itki. Istui polvillaan maassa ja yritti selvittellä voimallista kyynelvirtaa kämmenselillään. Se oli sama asia kuin olisi yrittänyt tukkia padon haperilla oksilla, yhtä toivotonta ja voimia vievää.

Tuo näky pysäytti Gaaran siihen pisteeseen. Hän tuijotti ilmestystä kulma koholla.
Viimein, viimein Hinata sai taisteltua kyynelhanan pienemmälle. Hitaasti hän kohotti kasvonsa ja antoi kuun valon valkaista ne. Siristelyä kuun loisteessa. Suun avautuminen ja sanat…

”G-Gaara-san. Tulen m-mukaanne. Autan t-teitä, s-sillä samalla te a-autatte m-minua.”

Gaaran olemattomat kulmakarvat loikkasivat hiusrajaan.


*****


Seuraava osa